Pohdin, missä aikauniversumissa oikeastaan olen. Tuntuu, että yhtä aikaa säilytän ja syön kakkua. Aika häviää sormieni välistä nopeammin kuin koskaan, vaikka samaan aikaan se tuntuu matelevan hitaammin kuin koskaan.
Elämisen perusparadoksi taitaa olla, että aikaa ei ole koskaan sopivasti. Vai ovatko ne niitä päiviä, jolloin kaikki sujuu kuin tanssi, etkä huomaa ajan kulumista ennen kuin väsyneenä painat pääsi tyynyyn huokaisten tyytyväisenä? Milloin viimeksi huokaisin mennessäni sänkyyn? Mitä silloin huokailin?
Nykyihmisen täytyy hallita niin laajoja ja monimutkaisia kokonaisuuksia, ettei siihen tunnu riittävän mikään aika maailmassa. Oliko elämä aiemmin yksinkertaisempaa? Asettiko ihminen itselleen vähemmän vaatimuksia ja enemmän realistisia tavoitteita? Minulla on tällä hetkellä menossa niin monta projektia, sekä henkistä että fyysistä pääomaa vaativia, että järkeni tuntuu välillä sumenevan.
Osaisinpa olla kuin kissa. Tarttua hetkeen ja nauttia elämästä. Osaisinpa olla keräämättä itselleni niin paljon huolia, omia ja muiden. Muistaisinpa syödä ja nukkua tarpeeksi ja riittävän usein. Ehtisinpä osoittaa läheisilleni sitä huomiota, jonka he ansaitsevat.
Oikeastaan tasapainoiseen elämään ei tarvita oppikoulua tai selviytymiskursseja. Riittää, että muistaa välillä pysähtyä. Pysähtyä silloinkin, kun tuntuu, että pitäisi vain juosta. Hetkeen tarttuminen ja hiljaa kuunteleminen on ajan tankkausta. Mielen lepoa silloin, kuin vain annat kaiken tekemisen olla ja pidät kuumaa teemukia käsiesi välissä tai silität kissaa, katselet ikkunasta ulos, luet kirjaa.
Milloin viimeksi olit tekemättä mitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti