Viikonloppuna kävin isoisovanhempieni talolla. Tuumasin pitkään, olin ihan hiljaa. Hengitin sisään tunnelmaa, muistoja, historiaa. Itseäni. Tuomet tuoksuivat valtavasti, ilma oli tyyni ja pihassa kuuma. Kuin aika olisi pysähtynyt. Istun portaille ja laitan käteni sammaloitunutta kiveä vasten.
Mietin niitä aikoja, jolloin tämä piha ja nuo autiot huoneet olivat täynnä ääniä ja elämää. Onnea ja iloa. Poimimme karviaisia kilpaa ja juoksimme pitkin mäkeä. Nyt jäljellä ovat vain haurastuvat muistot ja rapistuva talo, jonka katto ja lattia ovat romahtaneet. Itken, enkä voi ymmärtää, kuinka jonkun ajatusmaailma voi olla niin kaukana omastani. Sielussani tuntuva kipu on niin vaikeaa kuvailla ja kertoa. En pysty, vaikka yritän.
Soitan mummulle. Yhdessä kaivamme pihasta palasen karviaista, palasen viinimarjaa. Löydämme vuohenjuurta ja jotain angervoa, joka paljastanee itsensä myöhemmin. Illalla palaan vielä takaisin veljeni kanssa. Löydämme juhannusruusun, jonka luulimme jo kadonneen. Otamme mukaan sen mitä saamme.
Kottikärryissä palanen mennyttä, joka versoo tulevaa. Kuinka häviävä on yhden ihmisen aika tässä maailmankaikkeudessa, osana kiertokulkua, joka vain rullaa ja rullaa eteenpäin. Kuinka nopeasti häviävät jälkemme äärettömyyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti