keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Empty spaces

Kun luin tarinat ja katselin muiden (esim. Cherryn ja Kristan) ottamat kuvat Kruunuvuorenrannan hylätyistä taloista, minun oli pakko päästä itsekin paikalle. Olen jo aiemminkin kertonut suhteestani vanhoihin, hylättyihin taloihin. Niissä on jotain kovin surullista ja yksinäistä. Ihmettelen, miksi talot jäävät tyhjilleen, kuinka kukaan ei piittaa tai jaksa välittää. Kruunuvuorenrannan tapauksessa tarinasta tekee vielä ihmeellisemmän se, että nämä kauniit puuhuvilat ovat olleet meren rannalla Helsingin parhailla paikoilla. Miksi ne on hylätty ja jätetty tyhjilleen? Mitä tapahtui? 

When I saw photos that Cherry and Krista had taken at Kruunuvuorenranta in Helsinki, I must get there also! I have been telling you guys already earlier about my relationship with old, abondened houses. They fascinate me. I am constantly wondering, what happened and why were these once so beautiful houses left empty. At this case it is even more absurd since these houses are by sea shore in the almost centre of Helsinki. Really, what happened?








Emme löytäneet edes kaikkia taloja vielä tällä kerralla. Ei ollut tarpeeksi vaatetta, ei tarpeeksi paksuja kenkiä. Toivottavasti on vielä tarpeeksi aikaa, että seuraavalla kerralla käydessämme tuolla talot ovat vielä jäljellä ja löydettävissä.

We didn't even find all of the houses this time. We didn't have enough clothes nor shoes thick enough for the terrain. Hopefully there is enough time so that the houses will still be there to be found by the next time we get there.






Se kaikki oli jotenkin niin surullista, karmivaa. Mielikuvitus alkaa laukata tällaisessa paikassa nopeasti, liiankin nopeasti. Mies lähti edeltä jo autolle, itse jäin vielä jälkeen kuvailemaan. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa, syksy tuoksui ja kaikkialla oli raskasta, märkää. Sydän alkoi hakata hullun lailla, menneiden aikojen ihmisten henki ja heidän tarinansa olivat niin lähellä mutta kuitenkin tavoittamattomissa. Kiirehän sieltä tulee pois, kun yksin jää. Siksikö talotkin jäivät yksin?

It was sad, yet creepy at the same time. Ghosts from past came near, their stories almost revealed themselves. Everywhere smelled of autumn, everything felt heavy and wet. My heart started pounding when I was left alone, imagination worked it's tricks. It is no place to be alone. Is it that what made the people leave?





Kun mitään muuta ei enää ole jäljellä, jäljelle jää hiljaisuus.

When there isn't anything left, silence is still there.


4 kommenttia:

krista kirjoitti...

on mukava katsoa sun ottamia kuvia tutusta paikasta. mutta surullista kun taloista kukaan ei ole välittänyt...upeita ovat joskus olleet.

JenniH kirjoitti...

krista: niinpä, aivan valloittavia puuhuviloita ovat olleet, lasikuistit merelle päin ja kaikkea!

Rouva Hyrskyn Myrskyn kirjoitti...

Katsoin ensin kuvat ja luin tekstin vasta sen jälkeen. Tuli haikea ja surulline olo. Todellakin hiljaisuus huokui kuvista, yksinäisyys.Kauniita kuvia!

JenniH kirjoitti...

Rouva Hyrskyn Myrskyn: Hienoa, jos tunnelma välittyi kuvista. Oli hankalaa, kun ei oikeastaan edes tiennyt, mitä olisi kuvannut. Kaikkialla oli jotain sykähdyttävää ja pysäyttävää!